Vilppulan rintama
Print
There are no translations available.

Sisällissodassa Vilppula tunnetaan ennen kaikkea pitäjän läpi kulkeneesta rintamalinjasta. Suppeassa merkityksessä kyse oli vain Vilppulasta, mutta yleensä Vilppulan rintamaan lasketaan kuuluvaksi myös Ruoveden, toisinaan jopa Kurun ja Länkipohjan suunta. Punaisten sodanjohto kutsui Tampereen pohjoispuolen ”erämaissa” kulkenutta harvaa linjaa länsirintamaksi tai pohjoiseksi rintamaksi, mutta tavalliset rivikaartilaiset tunsivat sekä Vilppulan että Ruoveden yhteisnimityksellä Vilppulan rintama. Valkoiset liittivät samoin yleensä Vilppulan rintaman käsitteeseen myös Ruoveden. MIKÄ OLI VILPPULAN RINTAMA?

Sisällissodassa Vilppula tunnetaan ennen kaikkea pitäjän läpi kulkeneesta rintamalinjasta. Suppeassa merkityksessä kyse oli vain Vilppulasta, mutta yleensä Vilppulan rintamaan lasketaan kuuluvaksi myös Ruoveden, toisinaan jopa Kurun ja Länkipohjan suunta. Punaisten sodanjohto kutsui Tampereen pohjoispuolen ”erämaissa” kulkenutta harvaa linjaa länsirintamaksi tai pohjoiseksi rintamaksi, mutta tavalliset rivikaartilaiset tunsivat sekä Vilppulan että Ruoveden yhteisnimityksellä Vilppulan rintama. Valkoiset liittivät samoin yleensä Vilppulan rintaman käsitteeseen myös Ruoveden.

 

Tästä käsitteiden sekamelskasta johtuu myös se, että esim. Suomen sotasurmaprojektilla on useiden punaisten kuolinpaikaksi merkitty Vilppula, vaikka tosiasiassa nämä kaatuivat Ruovedellä. Vilppulassa ei – maineestaan huolimatta – käyty sisällissodan aikana erityisen ankaria taisteluita, mutta tilanne on jo toinen, jos Ruovesi lasketaan mukaan. Silti Vilppulan strateginen ja symbolinen arvo on sisällissodassa erittäin merkittävä.

1918_s8                  Lavastettu tilanne Vilppulan rintamalta. Valkoisten hiokepaaleista koottuja puolustusvarusteita Vilppulankosken pohjoisrannalla. Kuva: Sotamuseo.

 

Rintama Vilppulaan

 

Sisällissota alkoi yöllä 27.–28.1.1918 punaisten ottaessa vallan Etelä-Suomessa ja valkoisten ryhtyessä riisumaan venäläisiä aseista Pohjanmaalla. Valkoisten päämajassa Vilppulan kautta pohjoiseen kulkevan rautatien merkitys ymmärrettiin jo ennen sotatoimien alkua. Sodan alussa ei vielä tiedetty Suomeen sijoitettujen venäläisten joukkojen todellista taisteluarvoa ja -halua, joten valkoiset pelkäsivät Etelä-Suomeen sijoitettujen venäläisjoukkojen mahdollista väliintuloa Pohjanmaalla ahdistettuina oleville venäläisille varuskunnille. Nämä apujoukot siirtyisivät pohjoiseen rautateitse ja siihen aikaan Pohjanmaan rata kulki Vilppulan kautta. ”Parkanon rata” rakennettiin vasta myöhemmin.

 

Pohjanmaan aseistariisunnan alkaessa valkoiset varautuivat katkaisemaan rautatieyhteyden pohjoiseen. Strategisten rautatieyhteyksien räjäyttäminen sodan ensimmäisinä päivinä eri puolilla Suomea kuului olennaisena osana valkoisten sodankäyntiin. Näin häirittiin vihollisen joukkojen- ja aseidenkuljetuksia ja voitettiin aikaa omille toimenpiteille. Räjäytystoimintaa varten oli sitä paitsi käytettävissä joitakin Saksassa ”pommarikoulutuksen” saaneita jääkäreitä.

 

Pohjanmaalle johtavan radan katkaisemista varten etelään oli ennen venäläisten aseistariisunnan aloittamista lähetetty jääkäriupseeri Lennart Nordensvanin osasto. Nordensvan oli saapunut räjäytyskomennuskuntansa kanssa Ruotsin kautta Suomeen vuoden 1917 viimeisenä päivänä. Nordensvan joutui toimimaan alueella, jossa oli lukumääräisesti verrattain vahvoja, mutta heikosti aseistettuja ja huonosti yleistilanteesta perillä olevia paikallisia punakaartilaisosastoja. Nordensvan oli saanut suojeluskuntien Vaasan piiripäälliköltä eversti Paul von Gerichiltä käskyn räjäyttää jonkun sillan Haapamäen seudulla. Samana yönä jolloin aseistariisunta Pohjanmaalla alkoi, Nordensvan räjäytti ensin yhdessä keuruulaisten suojeluskuntalaisten kanssa pari kilometriä Haapamäen pohjoispuolella sijaitsevan pienen Valtterin sillan. Seuraavana yönä Nordensvan räjäytti vielä Kolhon sillan Haapamäen eteläpuolella, noin 15 kilometriä Vilppulasta pohjoiseen. Kolhonsalmen sillan sijasta oli alun perin määrä räjäyttää Inhan silta Ähtärissä, mutta tähän ei Keuruun suojeluskunta suostunut, koska se olisi voinut merkitä Keuruun jäämistä punaisten haltuun. Nordensvan hyväksyikin keuruulaisten ehdottaman Kolhon sillan räjäytyksen.

 

Vilppulan merkitys

 

Nordensvanin toiminta – johon käsky tuli valkoisten johdolta – antaa aiheen epäillä, että valkoisille oli tässä vaiheessa tärkeää ennen kaikkea estää venäläisten tai punaisten apujoukkojen pääsy Pohjanmaalle. Muussa tapauksessa rata olisi alun perin hävitetty vain Haapamäen tärkeän risteysaseman eteläpuolella. Mannerheimin päämaja epäilemättä kyllä ymmärsi ainoan valkoisten joukkojen saavutettavissa olevan itä-länsi suuntaisen poikittaisradan, vastavalmistuneen Haapamäki–Jyväskylä–Pieksämäki radan, elintärkeän merkityksen valkoisten sodankäynnille, mutta se oli sodan parin ensimmäisen päivän aikana toissijaista. Myöhemmin sodan aikana rata oli elintärkeä siksi, että valkoiset saattoivat sen kautta nopeimmin siirtää joukkoja ja tarvikkeita Pohjanmaalta Karjalan rintamalle. Sodan alkupäivinä valkoinen sodanjohto saattoi tosissaan ajatella Haapamäen risteysaseman turvaamista kuitenkin vasta kun Pohjanmaan tilanne oli varmistettu. Siihen saakka Haapamäkeä piti hallussaan heikko Nordensvanin osasto. Oikeastaan kyse oli alussa vallan kahtiajaosta, sillä Haapamäen asemalla majaili Nordensvanin 40 miehen lisäksi myös paikallinen punakaarti. Aktiiviseen toimintaan ei kumpikaan puoli uskaltanut heti ryhtyä, koska piti omia voimiaan vähäisenä.

 

Punaisten sodanjohtoa on usein kritisoitu siitä, että se ei riittävän ponnekkaasti ryhtynyt toimiin tärkeän rautatieyhteyden Haapamäki–Jyväskylä–Pieksämäki haltuun ottamiseksi. Kritiikkiä voidaan toki esittää, mutta toisaalta ei voida väittää vääräksi myöskään punakaartin ylipäällikön näkemystä keskittyä sodan alkupäivinä toisen tärkeän (joskin paljon lyhyemmän) poikittaisradan Pori–Tampere haltuunottoon. Siinä punaiset onnistuivat. Yleisesti ottaen sodassa on vaikea tietää todellista tilannetta ja vihollisen vahvuutta. Tavallisesti uskotaan vihollinen vahvemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Sitä paitsi punaistenkin edellytykset hyökkäyssotaan olivat kouluttamattomilla joukoilla varsin vähäiset.

 

Vilppulan ensimmäiset taistelut 2.-7. helmikuuta

 

Nordensvanin heikko osasto Haapamäellä sai vahvistusta illalla 30. tammikuuta, kun pohjalaisten juna höyrysi asemalle. Samalla paikalliset punakaartilaiset poistuivat asemalta. Paikan komendantiksi ryhtyi jääkäriupseeri Juho Heiskanen.

 

Vilppula oli tässä vaiheessa punaisten käsissä. Paikallinen punakaarti ryhtyi toimiin 29.–30. tammikuuta pidättäen rautatieaseman virkamiehet ja nimismiehen. Taistelutoimet Vilppulan seudulla alkoivat 31. tammikuuta, jolloin Vilppulan punakaarti yritti 200 miehen voimin vallata Mäntän. Paikallinen suojeluskunta linnoittautui Gösta Serlachiuksen loisteliaaseen asuinrakennukseen Mäntän linnaan. Vähäiseksi jäänyt kahakka ja piiritys saatiin päätökseen kirkkoherra Hjalmar Svanbergin välityksellä. Solmittiin tilapäinen aselepo, mutta jo seuraavana päivänä Mäntän miehitti Heiskasen paikalle lähettämä Keuruun suojeluskunta. Vilppulan punakaarti vetäytyi takaisin Vilppulaan ja saman tien Lylyyn, josta tuli punaisten pohjoisrintaman huoltokeskus. Vilppulan työväki piti kirkkoherra Svanbergin toimintaa petoksena, mikä vaikutti myöhemmin työväen nurjaan suhtautumiseen häntä kohtaan. Työväen ja Svanbergin suhteita ei varmasti lievittänyt sekään, että kirkkoherrasta tuli kevään 1918 kuluessa valkoisen päämajan esipappi ja valkoisen armeijan kenttäpappiorganisaation luoja. Toinen Vilppulan alueen merkkihahmo valkoisten organisaatiossa oli pääintendentuurin johtoon nimitetty tehtailija Gösta Serlachius. Everstiluutnantin arvoon nimitettynä hänen onnistui organisoida valkoisen armeijan huolto.

 

1918_s5

 

Pohjanmaalta lähetetyt apujoukot olivat saaneet Mannerheimilta käskyn pysähtyä Haapamäelle, mutta sinne saapuneet Matti Laurilan johtamat lapualaiset olivat varsin kärsimättömiä. Paikallisena päällikkönä toiminut Heiskanen kielsi heiltä eteenpäin menon, mutta Laurila ei tästä välittänyt: ”Niin, sinä tottelet määräyksiä, mutta lasket kumminkin joukot ja minut eteenpäin.” Aktiivista toimintaa kaivanneet lapualaiset jatkoivat etelään illalla 31. tammikuuta. Matka tyssäsi Kolhon sillalle, jota ryhdyttiin korjaamaan. Tällöin sillan eteläpuolelle ilmestyi pohjoiseen pyrkivän Romanian Pietarin lähetystön juna. Useat liittoutuneiden lähetystöt jättivät Pietarin keväällä 1918 Leninin bolsevikkihallituksen solmittua aselevon Saksan kanssa, näiden joukossa myös romanialaiset. Laurilan miehet ottivat junan haltuunsa ja jatkoivat etelään. He sivuuttivat Vilppulan, mutta törmäsivät Lylyä kohti matkatessaan punaisten tekemään ratakatkokseen ja palasivat takaisin Vilppulaan. Paikka katsottiin vesistöjensä ansiosta erinomaiseksi puolustusasemaksi, jonka kiertäminen oli vaikeaa. Vilppulan eteläpuolinen alue oli sitä paitsi harvaanasuttua, joten se tarjosi punaisille vain vähän yöpymismahdollisuuksia ja rajoitti huomattavasti näiden mahdollisuuksia aktiiviseen toimintaan.

 

Pohjanmaan aseistariisunnan käynnistyttyä Etelä-Suomessa olevien venäläisjoukkojen johto ryhtyi yhdessä punaisten Tampereella olevan paikallisjohdon kanssa suunnittelemaan avustusretkikunnan lähettämistä ahdistettujen varuskuntien avuksi. Tampereella sijaitsi Suomeen sijoitetun 106. divisioonan esikunta, jota johti eversti Mihail Svetšnikov. Siinä missä monet venäläiset upseerit suhtautuivat bolševikkeihin välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti, Svetšnikov oli omaksunut bolševistisen näkemyksen. Osa Pohjanmaan joukoista kuului Svetšnikovin divisioonan alaisuuteen, joten hänellä oli senkin vuoksi syynsä käynnistää sotatoimet valkoisia vastaan. Vanhat keisarivallan aikaiset joukko-osastot olivat kuitenkin ja hajoamassa, ja venäläisiä sotilaita oli vaikea taivutella taisteluun. Lopulta kokoon saatiin yhteensä 500 venäläistä ja punakaartilaista, jälkimmäiset tamperelaisia ja turkulaisia.

 

Vänrikki Stolbovin komennossa avustusretkikunta eteni 2. helmikuuta Vilppulaa kohti. Koska tiedossa oli jo valkoisten saapuminen Vilppulaan, osasto jalkautui jo hyvissä ajoin ennen Vilppulan siltoja. Valkoisia oli noin 150 miestä ja kaksi konekivääriä. Heidän etuvartionsa Ala-Pynnösissä havaitsi vihollisen ja perääntyi Vilppulan sillalle. Tulitaistelu kesti neljä tuntia. Kyse oli vain laukaustenvaihdosta. Valkoiset saivat taistelun kuluessa käskyn vetäytyä Kolhoon, mutta aikalaiskuvauksien mukaan Matti Laurila totesi, että ”tapellaan ensin”. Ainoastaan siviiliväkeä evakuoitiin junalla pois Vilppulasta. Nordensvan oli miinoittanut Vilppulankosken rautatiesillan perääntymisen varalta ja vastasi sen vuoksi sillan puolustusasemista Laurilan huolehtiessa valkoisten ketjusta. Valkoisten konekivääreistä toimi ainoastaan Vihtori Kosolan ase rautatiesillan pohjoispäässä. Kosolan konekivääri ja muiden valkoisten kiväärituli riitti kuitenkin pitämään punaiset loitolla. Illan hämärtyessä koivikkoon suojautuneet punaiset palasivat takaisin Lylyyn ja osa Tampereelle saakka. Valkoisilta ei kaatunut taistelussa yhtään miestä ja jokseenkin yhtä mitättömät olivat punaistenkin tappiot.

 

Vilppulan ensimmäisen taistelun jälkeen valkoiset varmistivat oikean sivustansa Ruovedellä – vasen sivusta Mäntässä oli jo aiemmin hoidettu. Pieni joukko ylihärmäläisiä oli jo 1. helmikuuta käynyt Ruoveden kirkonkylässä, mutta poistunut sieltä vielä samana päivänä. Helmikuun 3. päivänä valkoiset palasivat jääkärien Paul Walleniuksen ja Lennart Nordensvanin johdolla 200 miehen vahvuisina ja ottivat kirkonkylän haltuunsa. Kaksi päivää myöhemmin valkoiset torjuivat Paarlammin maastossa punaisten hyökkäyksen ja asettuivat asemiin Pekkalan kartanon luo. Punaiset ottivat tukikohdakseen Muroleen kylän. Ruoveden miehityksen ansiosta valkoisten käyttöön jäi Ruovedeltä Vilppulaan johtava tie.

 

Sillä välin Vilppulassa oli käyty jo toinen taistelu. Ensimmäisen taistelun päätyttyä olivat valkoiset saaneet vahvistukseksi 170 miestä ja 8 konekivääriä. Heiskanen pyysi kuitenkin edelleen lisää miehiä, varsinkin kun 4. helmikuuta hieman ennen puolta päivää valkoiset havaitsivat suuren vihollisjoukon lähestyvän Vilppulaa. Todellisuudessa vänrikki Stolbovin komennossa oli vain kaksi komppaniaa, mutta niiden käytössä oli kaksi tykkiä. Tälläkin kertaa taistelua käytiin puoliltapäivin hämärän tuloon, yhteensä noin 5 tuntia. Punaisten tykit ampuivat noin 60 laukausta, mutta valkoiset pitivät puoliaan. Vakavin yritys murtaa valkoisten rintama tapahtui punaisten osaston koukatessa kirkon luo. Punaisten tarkoituksena oli ylittää vesistö kirkon luona olevaa ponttoonisiltaa pitkin, mutta valkoiset olivat jo edellisenä iltana vetäneet sen kirkon puolelle. Punaisten yritys lähestyä kirkonrantaa kilpistyi valkoisten Kirkonniemestä ja Mäkitalosta avaamaan kivääri- ja kuularuiskutuleen. Taistelun lopussa valkoisten avuksi saapui Vilppulaan myös kaksi tykkiä. Niiden miehistö oli saanut pikakoulutuksen Venäjän armeijaan maailmansodan aikana vapaaehtoisesti liittyneeltä ratsuväenupseeri Arvi Pajuselta.

 

Vilppulaan ensiksi ehtineen tykin valkoiset ajoivat kokemattomuuttaan aivan uloimpaan jalkaväkiketjuun, josta se saatiin punaisten kiivaassa tulessa hädin tuskin vedettyä rintaman taakse. Lopullinen tuliasema tykillä oli veneveistämön viereisellä aukeamalla, josta se yhtyi taisteluun. Vaikutus oli lähinnä moraalinen, mutta se riitti usein sisällissodassa. Valkoisten tappiot tässä Vilppulan toisessa taistelussa rajoittuivat yhteen kaatuneeseen: jääkäri Reino Vuolle sai surmansa liikkuessaan uhkarohkeasti maantien ylikäytävällä. Hänen aikomuksensa oli lähteä laittamaan toista, epäkunnossa olevaa tykkiä ampumakuntoon, kun hän sai osuman. Lisäksi kaksi Kurikan miestä sai surmansa tiedusteluretkellä rautatielle Vilppulan eteläpuolelle joko 4. tai 5. päivä helmikuuta. Heidät mahdollisesti surmattiin vankeina. Punaiset menettivät helmikuun 4. päivän taisteluissa ainakin kaksi miestä kaatuneina.

 

Vakavimman hyökkäyksensä Vilppulaa vastaan punaiset tekivät 7. helmikuuta. Tällä kertaa hyökkäysjoukoissa oli jo Helsingin punakaartin ja Pietarin suomalaisen punakaartin miehiä ja yksi panssarijuna, Pasilan konepajalla valmistettu panssarijuna n:o 1. Panssarijunassa oli sekä tykkejä että konekiväärejä. Panssarijunan tykkien lisäksi punaisilla oli neljä kenttätykkiä. Yhteensä punaisia oli 1 300 valkoisten noin 300 vastaan. Valkoisilla oli neljä tykkiä ja uusi rintamapäällikkö eversti Martin Wetzerin otettua 5. helmikuuta vastuun Vilppulan suunnan puolustuksesta. Punaisten hyökkäyksen oli tarkoitus alkaa jo 6. päivä, mutta valkoisten suorittamat radanrikkomiset pakottivat punaiset siirtämään hyökkäyksen seuraavaan päivään. Hyökkääjiä johti tiettävästi venäläinen vänrikki Volosanov, jonka punaiset maaliskuun lopussa todennäköisesti teloittivat Tampereella petturiksi epäiltynä.

 

Rautatien suunnassa punaiset eivät valkoisten tulituksen vuoksi päässeet eteenpäin, sillä panssarijuna ei valkoisten tykkien vuoksi uskaltanut ajaa lähemmäksi siltaa. Ilman panssarijunan tukea eivät punaiset rohjenneet edetä. Vasemmalla punaisten osasto törmäsi sulaan Sulussalmeen eikä kyennyt ylittämään vesistöä. Päähyökkäys tapahtuikin lopulta iltapäivällä Kirkkoniemen suunnalla, jossa punaiset ilmeisesti arvelivat voitavan helpoiten päästä vesistön yli. Tykkitulella punaiset karkottivat valkoisten konekiväärimiehet kirkon tornista. Monet hautakivet saivat osumia, samoin kirkko ja sen urut. Valkoiset kuitenkin torjuivat punaisten yrityksen. Illan tullen taistelut jälleen taukosivat. Tälläkin kertaa valkoisten tappiot supistuivat yhteen kaatuneeseen. Punaisilta kaatui ainakin kolme miestä Helsingin punakaartin peltiseppien komppaniasta. Valkoiset ottivat samasta komppaniasta myös puolenkymmentä metsässä harhaillutta miestä vangiksi. Sodan tässä vaiheessa valkoiset eivät vielä ampuneet vankejaan, mutta käytäntö muuttui toisenlaiseksi Tampereen operaation alkamisen seurauksena maaliskuun lopulla. Sen sijaan punaiset surmasivat Välikoskella 7. helmikuuta vangiksi saamaansa kaksi valkoista.

 

Vilppulassa käytiin laimeita etuvartiokahakoita myös 10., 14. ja 21. helmikuuta, mutta taistelujen painopiste oli tällä välin siirtynyt pääosin Ruoveden puolelle.

 

Ruoveden suunnan taistelut

 

Vilppulan osoittauduttua vaikeasti vallattavaksi punaiset siirsivät painopisteen Ruovedelle. Tarkoitus oli sitä kautta romahduttaa ”Vilppulan lukko”. Punaiset pyrkivät kolmelta taholta Ruoveden kirkonkylään: Pekkalasta, Paarlammilta ja Yli-Pohjasta. Helmikuun 12. päivänä valkoiset iskivät Pekkalan kartanon etumaastossa Juurakon torpan luona punaisten etujoukkoon, mutta menettivät epäonnistuneessa hyökkäyksessä kolme miestä kaatuneina. Seuraavana päivänä hyökkäsi Pekkalassa noin 330 miehen venäläisosasto, joka oli koottu Itämeren laivaston vapaaehtoisista matruuseista. Kyse oli ns. mustasta kaartista. Venäläisten hyökkäys näytti aluksi menestyvän sen onnistuessa yllättämään toisesta suunnasta heitä odottaneet lapualaiset. Valkoiset aloittivat jo epäjärjestyksenomaisen perääntymisen, kun venäläiset osuivat tiheissä muodostelmissa siihen saakka jokseenkin toimettomana olleen ylioppilas Roosin hoiteleman konekiväärin eteen. Roosin tulitus pysäytti venäläiset, ja Laurila heitti lapualaiset vastaiskuun. Taistelu Pekkalassa kääntyi valkoisten eduksi, ja muillakin suunnilla punaiset ja venäläiset pysäytettiin. Venäläiset menettivät Pekkalassa nykytietojen mukaan ainakin 22 miestä kaatuneina. Tieto perustuu kuitenkin pitkälti sairaalalähteisiin ja Helsinkiin kuljetettujen kaatuneiden tietoihin, joten on mahdollista, että luvusta puuttuvat kentälle jääneet kaatuneet. Pekkalan kartanon maillekin on muisteltu haudatun kaatuneita venäläisiä. Sotasaaliiksi valkoiset saivat Pekkalan taistelussa yhden tykin.

 

Punaiset pyrkivät helmikuun lopussa ja maaliskuun alkupuolella murtamaan valkoisten rintaman laajoilla yleishyökkäyksillä. Pohjoisrintaman osalta ensimmäinen yleishyökkäys alkoi 21. helmikuuta. Sen aikana kiivaimmat taistelut käytiin Ruoveden Väärinmajassa, jonka menettäminen olisi merkinnyt valkoisten Vilppulan asemille vakavaa sivustauhkaa. Punaisilla oli aluksi menestystä Enorannan suunnalla, mutta jääkäriluutnantti Walleniuksen vastaisku palautti tilanteen ennalleen. Lopullisesti tilanteen ratkaisi valkoisten Nenosen taloon ampuma kranaatti, joka surmasi punaisten omien lähteiden mukaan kolme ja haavoitti kolmeakymmentä kaartilaista. Samana päivänä punaiset aloittivat perääntymisen ja tyhjensivät Enorannan 25. helmikuuta. Vilppulassa ei punaisten yleishyökkäys johtanut kuin laimeisiin taisteluihin. Koska punaisten panssarijuna ei päässyt eteenpäin, eivät joukotkaan suostuneet etenemään. Valkoisilta kaatui Ruovedellä ja Vilppulassa 21.–25. helmikuuta käydyissä taisteluissa vain 9 miestä. Hieman vajavaisten tietojen perusteella punaisilta kaatui ainakin 34 miestä.

Eversti Paul Martin Wetzer 1918. Sotamuseon kuva-arkisto

 

Punaisten viimeinen, maaliskuun yleishyökkäys

 

Maaliskuun alkupäivinä Vilppulan rintamalla oli Ruovettä lukuun ottamatta hiljaista. Tämä mahdollisti Pietarista evakuoidun Englannin lähetystön rintamanylityksen. Valkoisen Suomen avuksi odotettiin englantilaisten vihollisia saksalaisia, jotka olivat jo maaliskuun alussa nousseet maihin Ahvenanmaalla. Englannin Pietarin lähetystö halusi välttää saksalaisten käsiin joutumisen, joten se päätti pyrkiä rintaman yli pohjoiseen. Punainen sodanjohto suostui auttamaan lähetystöä rintaman ylityksessä ja lähetti yleisesikunnan päällikkönsä, amerikansuomalaisen August Wesleyn Tampereelle asiaa järjestelemään. Vaikka rintaman ylityksessä syntyikin laukaustenvaihtoa, brittilähetystö pääsi onnellisesti läpi Vilppulassa ja jatkoi Tukholman kautta takaisin kotimaahansa.

 

Punaisten uusi, kaikilla rintamilla toteutettu yleishyökkäys alkoi Vilppulan rintaman osalta Ruovedellä 10. maaliskuuta. Pitkälän ja Pekkalan suunnalla punaiset luopuivat pian yrityksistään, mutta Väärinmajassa käytiin jälleen ankaria taisteluja. Ensimmäisen taistelupäivän iltana punaiset vetäytyivät takaisin Lylyyn, jolloin laimeasta hyökkäystoiminnasta kiivastunut punaisten pohjoisrintaman ylipäällikkö Hugo Salmela uhkasi tulla ylimääräisellä junalla järjestämään asiat rintamalla. Seuraavana päivänä punaisten rintamapäällikkö, riihimäkeläinen Erkki Karjalainen tilasi Tampereelta veturin ja kaksi vaunua ”erikoisia tarkoituksia varten”. Valkoisten puhelinkuuntelu sai Tampereella vihiä tästä ”räjähdysainejunasta” ja ehti varoittamaan Vilppulassa olevia joukkoja. Valkoisten voimat Vilppulassa olivat nyt jo varsin vahvat, sillä joukkoja koottiin parhaillaan tulossa olevaa Tampereen operaatiota varten.

 

Maaliskuun 13. päivänä punaisten ilman miehistöä matkaan lähetetty räjähdysainejuna, höyrysi punaisten puolelta kohti valkoisten asemia. Junan veturiin oli kehitetty kova paine tarkoituksella aiheuttaa alkuräjähdys, joka olisi sytyttänyt vaunuissa olevat räjähteet. ”Aavejuna” pyyhki tieltään Vilppulan sillalla olleet valkoisten ampumavarustukset, ja vaikka kiskot olivat lyhyeltä pätkältä rikotut, juna pääsi uudelleen raiteille ja höyrysi Vilppulan asemalle. Sen verran juna kuitenkin vioittui, että se pysähtyi aseman vaihteen päähän. Valkoisia kannattaneet rautatieläiset laskivat paineen veturista tehden junan vaarattomaksi. Epäonnistuneen operaation seurauksena valkoiset saivat pientä täydennystä krooniseen veturipulaansa.

 

Punaisten oli tarkoitus hyökätä räjähdyksen aiheuttamassa sekasorrossa panssarijunan tukemana valkoisten asemiin, mutta odotettu menestys kutistui laimeaksi yritykseksi. Panssarijuna tuli noin kilometrin päähän sillasta, mutta perääntyi sitten osuman saatuaan. Samalla perääntyi mukana seurannut punakaarti. Siihen päättyi punaisten hyökkäys.

 

Seuraavana päivänä punaiset aloittivat uuden hyökkäysyrityksen Pitkälässä ja Väärinmajassa. Pitkälässä ei tälläkään kertaa edetty. Väärinmajassa punaiset pääsivät hieman eteenpäin, mutta Seppälä jäi valtaamatta. Väärinmajan taisteluiden sankariksi alkoi nousta ruotsalainen aliupseeri, täällä luutnantin arvoa kantanut Martin Ekström. Ekströmillä oli kokemusta maailmansodan taisteluista venäläisiä vastaan Lähi-Idästä, jossa hän oli ollut kouluttamassa Persialaista santarmistoa. Väärinmajassa hän komensi 2. hämäläiskomppaniaa, joka lepoon siirrettäessä 16. maaliskuuta oli menettänyt 6 miestä kaatuneina ja 15 haavoittuneina.

 

Vilppulassa punaisten oli tarkoitus hyökätä uudelleen kahden panssarijunan tukemana maaliskuun 17. päivän aamuna. Tällä kertaa hyökkäyksestä tuli kohtaamistaistelu, sillä Wetzerin joukot olivat saaneet käskyn liittyä Kurussa kaksi päivää aiemmin aloitettuun valkoisten Tampereen valtausoperaatioon. Wetzer sai nyt vuorostaan huomata, ettei eteneminen ollut yksinkertaista. Hän ei käytännössä onnistunut pariin päivään etenemään. Vasta kun Länkipohjasta edenneet eversti Karl Wilkmanin joukot iskivät Vilppulan rintaman selustaan Orivedelle 18. maaliskuuta, Wetzerin eteneminen helpottui. Punaisten oli pakko vetää joukkojaan pois uhkaavasta saartorenkaasta. Verner Lehtimäen ja Eino Rahjan johdolla ja panssarijunien voimakkaasti myötävaikuttavana punaiset onnistuivat tässä, ja vasta 19. maaliskuuta Wetzer pääsi aloittamaan takaa-ajon. Vilppulan taisteluiden vaihe oli päättynyt ja edessä oli taistelu Tampereesta.

 

Tuomas Hoppu